Mutta se en ole minä.

 

Tää koko alkuvuosi on ollut tosi vaikeaa aikaa. Laihtuminen on vihdoin lähtenyt liikkeelle, parisuhde toimii taas pitkästä aikaa ja firmakin pyörii hienosti. Teoriassa kaikki on hyvin mutta jostain syystä mulla on paha olla.

Oon jatkuvasti kuumeessa, olo on huono ja tokkurainen. Mä olen väsynyt ja koko ajan itkuinen, en jaksa keskittyä enkä tarttua asioihin. Laskupinojen hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta, kodinhoitohuoneessa on neljän viikon vaatteet odottamassa kaappiin laittoa ja kaadoin tänään ennen joulua ostetun mehukeiton roskikseen. Lattialla on koirankarvaa ja lakanat pitäisi vaihtaa. Pöytä hukkuu työpapereihin ja veroilmoitukselle en ole kyennyt tekemään mitään. Mä en saa otetta, on paha olla. En osaa tarttua mihinkään, asiat jäävät niille sijoilleen eikä mulla ole voimaa tehdä mitään.

Mä haluan hymyn ja elämäniloni takasin.

Oliskohan tää ensimmäinen positiivinen kirjoitus mun blogissa? Ehkä, mutta toivon mukaan ei viimeinen. Viimeisestä kirjoituksesta on aikaa, koska olen ihan tarkotuksella koittanut jättää ajatuksia taka-alalle ja painaa vaan kovempaa töissä. Nyt oli kuitenkin sellainen olo että voisi tulla kertomaan kuulumiset. Aloitin viime kuussa viiden kuukauden projektin, jossa on tarkoitus katsoa ammattilaisen kanssa syöminen kuntoon, ilman että tarvisi noudattaa grammantarkkaa kana ja parsa-ruokavaliota. Tällä hetkellä olo on väsynyt, mutta hyvä. Tänään takana on lenkki, zumba ja supertehokas tabata, sekä reilusti terveellistä ja hyvää ruokaa. Edessä lämmin sauna ja kullan kainalo. Kiloja ei ole vielä lähtenyt mutta se ei enää ole pääpointti. Toki odotan että saan vetää pienemmät farkut jalkaan tai että vaaka näyttää mieleistä lukua, mutta se ei ole ensisijaista. Ykköstavoite on hyvinvointi.

Monta vuotta tuo sana oli mulle pelkkää hepreaa. "En ansaitse voida hyvin, ei mulla oo siihen oikeutta- Pitää vaan olla laiha." Mun ajatukseni vielä pari vuotta sitten olisi voinut tiivistää tuohon, mutta onneksi pitkä matka on kuljettu eteenpäin. En vieläkään voi kehuskella itsetunnolla tai sanoa olevani itsevarma, saatika rakastavani itseäni, mutta nyt jo ymmärrän että se on oikeasti mahdollista ja jopa sallittua- minulle siinä missä muillekkin. 

Uusi vuosi meni turhan kosteissa tunnelmissa, mutta päällimmäisin fiilis siitä on kuitenkin hyvä. Mä en kertaakaan saanut kuulla olevani läski, lehmä, tai mitään muutakaan. Sen sijaan sain kuulla olevani tärkeä. Sain halauksia, hymyjä, onnellisia katseita. Hetken aikaa mä mietin, että oon liian kaunis häpeemään. Ettei mun tarvi. Ajatus haihtui alkoholin myötä aamuyöstä, mutta jäi kuitenkin kytemään takaraivoon. Ei mun tarvitse hävetä itseäni koska en ole vielä laiha. Mä saan olla ylpeä kun edes yritän tehdä asialle jotain ja myönnän ongelmani.

 

Joulupäivänä mummulassa jokin särähti niin pahasti korvaan. Joku otti puheeksi sukulaistemme pojalla olevan anoreksian, josta oli nyt julkaistu kirja. Serkkuni sanoi, ettei hän voi tajuta semmosta. Että mitä on päässä vialla kun semmonen tulee, onko kasvatus epäonnistunut vai onko ihminen hullu. Mulle nousi kyyneleet silmiin ja olisin vain halunnut lähteä pois. Voi kun se olisi tiennyt, miten kauan kamppailin sen kanssa. Olisipa se tiennyt että siihen voi sairastua kuka tahansa. Niinkuin syöpään, mahatautiin tai flunssaan. Ei kukaan sitä valitse.

 

Mä olen kuitenkin onnistunut jatkamaan elämää, mä haluan kulkea eteenpäin ja vielä joskus seistä peilin edessä hymyillen ja miettien, etten tarvi lupaa keneltäkään.

Kannattaako siis tämäkin päivä pilata turhilla itsesyytöksillä ja omaa kroppaa vihaamalla? Voisiko mieluummin vetää suupielet hymyyn, lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos uhmaamaan sadetta? Ystäväni sai taas ajatukseni vähän paremmaksi.

Onko olemassa oikeaa ja väärää? Hullut jakamassa armoa ja päivien määrää. Onko kaikkia harhaa? Minne totuus häviää?

Mietteitä kun ei itsekkään tiedä mikä on oikein. Kun on itse tehnyt väärin, loukannut, pettänyt. Miten sitä muka voisi korjata? Haluaako edes korjata?

Se iloinen tyttö. "edelleen sä olet niin hymyilevä, ihanaa!"

Nää sanat kuultuani aloin miettimään todellisuutta. Tuollainen taidan ollakkin, vieraille ja politutuille ainakin. Iloinen, pirteä, reipas. Miksi eilenkin illalla mun oli kuitenkin noustava sängystä kaivelemaan yläkaapista melatoniinia toivoen sen vaivuttavan minut uneen. Sydän hakkasi korkealla kurkussa ja kyyneleet valuivat jättäen tyynyyn märkiä täpliä. Mua pelottaa. Mä istuin pimeän keittiön lattialle nyyhkyttämään, mua hävetti niin etten voinut ajatellakaan meneväni takaisin. Taas kerran olin pilannut kaiken, vain omilla ajatuksillani. Edelleen kroppa ahdistaa liikaa. Välillä oli jo helpompaa mutta päätin aloittaa kunnon dieetin ja laihtua. Paino ei hievahdakaan, vain mun ahdistus kasvaa koko ajan. Nyyhkytyksien lomassa kuulin tassujen rapinaa lattialta eteisestä. Koiranpentuni tallusti unisena keittiöön, kiipesi syliini istumaan ja nuoli kyyneleet kasvoilta. Pieni tuhina rauhoitti minua hiukan. Niistin nenäni ja rojahdin koiran kanssa sohvalle.

Tuijotin liian aikaisin laittamiani jouluvaloja, jotka loistivat jäistä valoaan saaden ihon näyttämään niljakkaalta ja kuolleelta. Minua itketti edelleen. Miksei iloisen tytön rooli jaksa yöhön asti? Miksi pimeys saa kaiken romahtamaan ympäriltäni? Halusin soittaa ystävälleni ja kertoa kaiken. Ei musta oo pitään enää tiukkaa dieettiä. Se tietää matkaa pikajunalla helvettiin enkä mä tiedä olisiko laiha kroppa kuitenkaan sen arvoista. Miten tähän oli niin helppo vajota taas? 

 

   " Enää nirvanaan en pääse, onko olemassa lääke? Värit taivaan palauttaisi, en jaksa, harmaata.. Entisen tahdon takas saada! Tummaan purppuraan vielä sukeltaa, syvääm vihreään jäädä lepäämään, suudella sateenkaaren alla.. Kuin ennen"

- indica-